”Tunteet nurkkaan!”, sanoi kirjastolainen, kun aineistoa poistamaan läksi

Kirkasotsainen humanistiopiskelija tarkastelee lähikirjastonsa lasten- ja nuortenosaston hyllyjä klassikkofanaatikon silmin. Hän huomaa, että hyllyssä on ainoastaan yksi Mary Marckin Eeva-kirja. Humanisti kysyy kirjastonhoitajalta, onko heillä useampaa Marckin tyttökirjaklassikkoa vai ovatko ne kaikki tosiaan lainassa. 

”Ai nuo! Ei taida olla enää jäljellä kuin tuo yksi, olen poistanut kaikki muut. Ei noita kukaan enää lainaa”, kirjastonhoitaja vastaa kepeästi.

Humanisti hämmentyy.

Poistanut kaikki muut?
Ei kukaan enää lainaa?
Poistetaanko kirjastosta tosiaan klassikoita tuosta noin vain, jos lainamäärät vähenevät? Vaikkapa Waltarin Sinuhe egyptiläinen? Eikö täällä arvosteta kirjallisuuden kaanonia ja pitkää linjaa?

Humanisti on hyvin tuohtunut.

Sitten koittaa päivä, jolloin humanisti on ensimmäistä päivää töissä pienehkössä kunnankirjastossa. Kirjastotoimenjohtaja esittelee vuosikymmenien varrella kertynyttä kokoelmaa ja vasta päivitettyä kokoelmapolitiikkaa. Hän puhuu lainamääristä, varastoinnista sekä hankinta- ja poistoperusteista. Ohje on, että rähjäinen ja vähän lainattu aineisto poistetaan. ”Kirjaston seinät eivät siirry minnekään. Tilaa uusille kirjoille on tehtävä muulla tavalla. Tunteet nurkkaan vaan ja poistamaan!”, kuuluu neuvo.

Päivät kuluvat ja humanistikirjastolainen poistaa vanhoja, vähän lainattuja varastokirjoja. Hän kääntelee haurastuneita sivuja hellästi ja toivoo, että kirjat saisivat poistomyynnin kautta hyvän kodin. Vanhojen nuortenkirjojen kansikuvat ovat herttaisia Wendelin-idyllejä eivätkä sisällötkään ole ihan tästä maailmasta, sen humanistikirjastolainen kyllä käsittää. Hän ymmärtää myös seinäpointin – tila ei todellakaan lisäänny itsestään. Uusia kirjoja tulee vanhojen tilalle melkein joka viikko.

Aloitteleva humanistikirjastolainen oppii tarkastelemaan oman kirjastonsa aineistoja osana laajempaa seudullista kokoelmaa. Omissa hyllyissä ei ole pakko olla kaikkia kirjoja, kun ne voi kätevästi varata kimpan muista kirjastoista. Hän oppii myös sen, että vähän lainattuja klassikkoja ei automaattisesti poisteta kokoelmasta. Hän totuttelee katsomaan kirjastotilaa pedantin ammattilaisen silmin, mutta tunnistaa silti itsessään myös kirjoja rakastavan säilyttäjän, jonka tunteet pysyvät niille tarkoitetussa nurkassa vasta pienen opettelun jälkeen.

Toisin kuin joskus kuulee väitettävän, kirjastolaiset eivät vedä aineistojen hankinta- ja poistoperusteita omasta hatustaan. Takavuosina turkulainen kirjastonhoitaja joutui mediaryöpytykseen, kun oli poistanut kokoelmasta miesasiamiehenä tunnetun Henry Laasasen teoksen. Poistoperusteena oli se, että kirjastonhoitaja oli teoksessa esitetyistä väittämistä eri mieltä kuin kirjan kirjoittaja.

Kirjastolaisen omat näkemykset, arvot ja vakaumukset eivät saisi vaikuttaa kokoelmatyön tekoon. Jo kirjastolaki edellyttää, että yleisten kirjastojen tulee ”ylläpitää monipuolista ja uudistuvaa kokoelmaa”. Kunkin kirjaston kokoelmatyöohjeissa eli kokoelmapolitiikassa tarkennetaan, mitä ”monipuolinen ja uudistuva” kyseisen kirjaston kohdalla tarkoittaa. 

Kokoelmapolitiikka on (usein) kirjallinen dokumentti, josta ilmenee, millaisia aineistoja kirjastoon hankitaan ja millaisia varastoidaan ja poistetaan. Dokumentissa kerrotaan yleensä myös aineistomäärärahojen jaosta. Yksittäisiä teoksia koskevia määräyksiä ei kirjata kokoelmaohjeisiin. Kirjallisuuden ja muiden aineistojen, olemassa olevan kokoelman, ajankohtaisten aiheiden ja kirjaston asiakaskunnan tarpeiden tuntemus auttavat kirjastoammattilaisia hankinta-, poisto- ja varastointipäätösten teossa.

Kokoelmapolitiikka on kirjastolle tärkeä työkalu, joka takaa sen, että hankinta- ja poistopäätökset ovat loogisia ja yhtenäisiä, kokoelma uudistuu, säilyy monipuolisena ja siinä on myös historiallista syvyyttä. Politiikasta on hyötyä kuitenkin vain siinä tapauksessa, että sitä käytetään aktiivisesti kokoelmatyön tukena ja se muistetaan päivittää riittävän usein.

Karstulan kirjastossa aikuisten aineistot hankkii kirjastotoimenjohtaja ja lasten ja nuorten aineistot informaatikko. Asiakkaat ja kaikki kirjaston työntekijät voivat tehdä ehdotuksia hankittavista teoksista. Hankinnoissa huomioidaan erityisesti paikalliset aiheet, kuten hyvinvointi, kasvatus ja koulutus (mm. Karstulan evankelinen opisto), taide ja muotoilu (mm. Harri Koskinen, Kylli Koski & lastenkulttuuriviikko Satusivellin), luonto- ja eräaiheet, sukututkimus sekä jääkiekko (Karstula Areena).

Kirjastoomme hankitaan lähes kaikki merkittävien kustantamoiden julkaisemat uudet kaunokirjat, sekä kotimaiset että käännöskirjat. Tietokirjoista hankitaan ne, joilla odotetaan olevan eniten kysyntää. Kotiseutukokoelmaan otetaan Karstulaa koskevaa ja karstusten tuottamaa aineistoa. Musiikkiaineisto kattaa laajan kirjon eri genrejä, mutta yleensä vain tunnetuimpien muusikkojen teoksia, koska niitä myös lainataan eniten.  

Karstulan kirjaston kokoelmatyöohjeissa todetaan, että poistot tulee tehdä suhteessa muuhun kokoelmapolitiikkaan: aineiston poistaminen ei saisi järkyttää kokoelman tasapainoa eikä aiheuttaa puutteita millään aihealueella. Likainen, rikkinäinen, tietosisällöltään vanhentunut ja vähän lainattu aineisto sekä ns. nollalainat (aineisto, jota ei ole lainattu koskaan) kuitenkin poistetaan. Kaunokirjallisesti merkittävien teosten poistamisessa noudatetaan erityistä harkintaa.

Poistojen tarkoituksena on pitää kokoelma houkuttelevana ja ajantasaisena. Liian täydet hyllyt eivät kutsu luokseen. Tuhruiset ja rikkinäiset aineistot jäävät helposti lojumaan lainaamattomina. Ajatuksena on, että kirjaston ei tarvitse olla kaikenkattava kirjavarasto. Kirjaston tehtävänä on tarjota asiakkaille pääsy tiedon äärelle, olipa kyse sitten painetuista teoksista tai e-aineistoista. Massiivisen ja staattisen kokoelman sijasta keskipisteessä ovat palvelut ja niiden käyttäjät.

Kirjastoammattilaiset seuraavat asiakkaiden tiedontarpeita, kokoelman käyttöä ja aineiston kysyntää säännöllisesti. Tutkimuksissa on todettu, että 80 prosenttia lainoista kohdistuu 20 prosenttiin kirjastojen aineistosta. Välillä käy niin, että kirjastolainen osaa päätellä jo uutuuskirjan kannesta, onko kyseessä lainaajien tuleva suursuosikki vai se-hyllyssä-lojuja. Tällainen näkökyky kehittyy ajan kanssa.

Tarinamme humanistikirjastolainen on kehittänyt kirjastosilmäänsä nyt reilun vuoden verran. Hän toivoo hartaasti, että asiakkaat muistaisivat lainata myös niitä aineistoja, jotka eivät kuulu kirjaston ydinkokoelmaan, suosituimpaan 20 prosenttiin. Tällaisia teoksia löytyy esimerkiksi kirjaston varastosta, runohyllystä ja ihan tavallisten romaanien ja tietokirjojen joukosta. Aineisto, jota lainataan ahkerasti, säilyy todennäköisesti kirjaston kokoelmassa myös jatkossa.

Maria Saarnio, informaatikko, Karstulan kunnankirjasto

Tekstissä on käytetty lähteinä Karstulan kunnankirjaston kokoelmatyöohjeita sekä Raine Wilénin ja Terttu Kortelaisen teosta ”Kirjastokokoelmien kehittämisen ja arvioinnin perusteet: teoria, menetelmät, käytäntö”. Helsinki (2007): Gaudeamus.