Ohuet, painavat kirjat – kirjaston runohylly kannattelee tuhansia tunteita

Kirjastossamme on runohylly. Se sijaitsee lainaussalin takimmaisessa nurkassa, kuten runohyllyt yleensä. Se on täynnä teoksia, joista osa on niin ohuita, että kirjoittajan nimi hädin tuskin mahtuu kirjan selkämykseen. Toinen runohylly sijaitsee kirjaston takahuoneessa. Siellä on metreittäin varastoitua runoutta, joka on lukijoiden käytössä samalla tavalla kuin lainaussalin puolelle hyllytetty kirjallisuus. 

Suomessa vain harvat elättävät itsensä runoja kirjoittamalla. Yleensä runoilijoiden toimeentulo koostuu erilaisista apurahoista ja kulttuurialan sekatöistä, jotka mahdollistavat kirjoittamisen. Kirkko ja kaupunki -lehden haastatteleman runoilija Tommi Parkon mukaan kustantaja maksaa tekijälle runokirjan kirjoittamisesta noin 1000–2000 euroa. Kokoelmaa myydään keskimäärin vain 100–800 kappaletta. Runokirjan ostamista voidaankin pitää eräänlaisena kulttuuritekona, josta hyötyy kustantajan lisäksi myös kirjailija.

Jos runot eivät myy, miksi niitä sitten kirjoitetaan? Eikö olisi kätevämpää elättää itsensä laitoshuoltajana, lvi-asentajana, lähihoitajana tai opettajana? 

En tunne henkilökohtaisesti yhtään runoilijaa, mutta kaveripiirissäni on useita kuvataiteilijoita, erityisesti kuvanveistäjiä. Eräs kuvanveistäjä-ystäväni totesi kerran lakonisesti, että köyhimpiä kaikista Suomen taiteilijoista ovat kuvataiteilijat, ja kuvataiteilijoista juuri kuvanveistäjät saavat töitään huonoiten kaupaksi. ”Suomen kuvataidekenttää pyöritetään pitkälti työttömyystuella ja siivouskeikoilla”, hän väitti. 

Myös ystäväni siivoaa. Sen lomassa hän piirtää, valokuvaa ja takoo taidetta: rautaruusuja ja -lintuja. Kun katson hänen töitään, koen samaa kuin runoja lukiessani. Teokset vavahduttavat, koskettavat, liikuttavat, saavat tuntemaan jotakin, jolla ei ole muotoa eikä ääriviivoja.

Runo yllättää, hämmentää ja herättää kysymyksiä. Se saattaa ohjata ajatuksiamme ja toimintaamme uuteen suuntaan. Parhaimmillaan runon lukeminen on kokemus, joka jättää lukijaansa pysyvän jäljen, tunnemuiston.

Nuori nainen istuu yliopiston käsikirjastossa ja lukee. Ulkona paistaa huikaisevan kirkas kevättalven aurinko. Kirjastossa on hiljaista. Ilmanvaihtolaite hurisee ja kirjapöly tuoksuu. Naisen edessä pöydällä on Eesti kirjanduslugu, kaunis, ruskeakantinen kirja, aivan uunituore. Sylissään nainen pitää virolaisen runoilijan Ellen Niitin runokokoelmaa. Sanat syöksyvät kohti ja iskevät voimalla: 

” [--] kaikesta huolimatta, / kaikkein hulluimmassa tungoksessa / täysin älyttömällä asfalttitiellä / jossa käteni ja jalkani tekevät / mitä tarvitaan, / jossa aistit valppaana olen valmiina / täyttämään käskyt ja kiellot, / kaikkien risteysten ruuhkassa / ajattelen ajuruohoa, / hiekkatietä. /--/ Noudatan käskyjä, kieltoja / vaivattomasti, kuvuttomasti. / Minä en tiedä / mitä jäseneni tekevät. // Kuitenkin tiedän / että minun takanani / että minun edessäni / on hiekkatie. / Että minun sisälläni / kukkii ajuruoho / sinipunaisin kipein kukin. // Ja joka hetki, / joka hetki / minun sydämeni / on poissa.”*

Nainen istuu hiljaa, liikkumatta. Säkeet muodostavat lempeän sylin, jossa on turvallista itkeä ja olla väsynyt.

                                                                         

Runoilijan ammatista ei ehkä kannata haaveilla, jos tavoittelee rikastumista. Jos haluaa lohduttaa, rohkaista, jakaa myötätuntoa, ravistella, kyseenalaistaa, provosoida tai sanoa jotakin sellaista, johon proosan kerronnalliset keinot eivät riitä, runoilijuutta kannattaa vakavasti harkita.

Meille, joilla ei ole säkeillä sanomisen lahjaa, kirjaston runohylly tarjoaa mahdollisuuden nauttia sanojen virrasta, kielellisestä ilottelusta tai tyhjentävän minimalistisesta ilmaisusta. Runohyllyn äärellä on lupa lohduttautua, hämmästyä, ärsyyntyä ja uudistua.

Maria Saarnio, informaatikko, Karstulan kunnankirjasto

 *Tekstissä lainattu runokatkelma on Ellen Niitin runosta Liikenteessä (Liikleja, 1976, suom. Brita Polttila). Runo on ilmestynyt suomeksi teoksessa Maailman pysyvyys (1994).