Ohuet, painavat kirjat – kirjaston runohylly kannattelee tuhansia tunteita
Kirjastossamme on runohylly. Se sijaitsee lainaussalin
takimmaisessa nurkassa, kuten runohyllyt yleensä. Se on täynnä teoksia, joista
osa on niin ohuita, että kirjoittajan nimi hädin tuskin mahtuu kirjan
selkämykseen. Toinen runohylly sijaitsee kirjaston takahuoneessa. Siellä on
metreittäin varastoitua runoutta, joka on lukijoiden käytössä samalla tavalla
kuin lainaussalin puolelle hyllytetty kirjallisuus.
Suomessa vain harvat elättävät itsensä runoja
kirjoittamalla. Yleensä runoilijoiden toimeentulo koostuu erilaisista
apurahoista ja kulttuurialan sekatöistä, jotka mahdollistavat kirjoittamisen. Kirkko ja kaupunki -lehden haastatteleman runoilija Tommi Parkon mukaan kustantaja maksaa tekijälle runokirjan kirjoittamisesta
noin 1000–2000 euroa. Kokoelmaa myydään keskimäärin vain 100–800 kappaletta.
Runokirjan ostamista voidaankin pitää eräänlaisena kulttuuritekona, josta
hyötyy kustantajan lisäksi myös kirjailija.
Jos runot eivät myy, miksi niitä sitten kirjoitetaan? Eikö olisi
kätevämpää elättää itsensä laitoshuoltajana, lvi-asentajana, lähihoitajana tai
opettajana?
En tunne henkilökohtaisesti yhtään runoilijaa, mutta kaveripiirissäni
on useita kuvataiteilijoita, erityisesti kuvanveistäjiä. Eräs
kuvanveistäjä-ystäväni totesi kerran lakonisesti, että köyhimpiä kaikista
Suomen taiteilijoista ovat kuvataiteilijat, ja kuvataiteilijoista juuri
kuvanveistäjät saavat töitään huonoiten kaupaksi. ”Suomen kuvataidekenttää
pyöritetään pitkälti työttömyystuella ja siivouskeikoilla”, hän väitti.
Myös ystäväni siivoaa. Sen lomassa hän piirtää, valokuvaa ja
takoo taidetta: rautaruusuja ja -lintuja. Kun katson hänen töitään, koen samaa
kuin runoja lukiessani. Teokset vavahduttavat, koskettavat, liikuttavat, saavat
tuntemaan jotakin, jolla ei ole muotoa eikä ääriviivoja.
Runo yllättää, hämmentää ja herättää kysymyksiä. Se saattaa
ohjata ajatuksiamme ja toimintaamme uuteen suuntaan. Parhaimmillaan runon
lukeminen on kokemus, joka jättää lukijaansa pysyvän jäljen, tunnemuiston.
Nuori nainen istuu yliopiston
käsikirjastossa ja lukee. Ulkona paistaa huikaisevan kirkas kevättalven
aurinko. Kirjastossa on hiljaista. Ilmanvaihtolaite hurisee ja kirjapöly
tuoksuu. Naisen edessä pöydällä on Eesti kirjanduslugu,
kaunis, ruskeakantinen kirja, aivan uunituore. Sylissään nainen pitää
virolaisen runoilijan Ellen Niitin runokokoelmaa. Sanat syöksyvät kohti ja
iskevät voimalla:
” [--] kaikesta
huolimatta, / kaikkein hulluimmassa tungoksessa / täysin älyttömällä asfalttitiellä
/ jossa käteni ja jalkani tekevät / mitä tarvitaan, / jossa aistit valppaana
olen valmiina / täyttämään käskyt ja kiellot, / kaikkien risteysten ruuhkassa /
ajattelen ajuruohoa, / hiekkatietä. /--/ Noudatan käskyjä, kieltoja /
vaivattomasti, kuvuttomasti. / Minä en tiedä / mitä jäseneni tekevät. //
Kuitenkin tiedän / että minun takanani / että minun edessäni / on hiekkatie. /
Että minun sisälläni / kukkii ajuruoho / sinipunaisin kipein kukin. // Ja joka hetki, / joka hetki / minun sydämeni / on poissa.”*
Nainen istuu hiljaa, liikkumatta.
Säkeet muodostavat lempeän sylin, jossa on turvallista itkeä ja olla väsynyt.
Runoilijan ammatista ei ehkä kannata haaveilla, jos
tavoittelee rikastumista. Jos haluaa lohduttaa, rohkaista, jakaa myötätuntoa,
ravistella, kyseenalaistaa, provosoida tai sanoa jotakin sellaista, johon
proosan kerronnalliset keinot eivät riitä, runoilijuutta kannattaa vakavasti
harkita.
Meille, joilla ei ole säkeillä sanomisen lahjaa, kirjaston
runohylly tarjoaa mahdollisuuden nauttia sanojen virrasta, kielellisestä
ilottelusta tai tyhjentävän minimalistisesta ilmaisusta. Runohyllyn äärellä on
lupa lohduttautua, hämmästyä, ärsyyntyä ja uudistua.
Maria Saarnio, informaatikko, Karstulan kunnankirjasto
*Tekstissä lainattu runokatkelma on Ellen Niitin runosta Liikenteessä (Liikleja, 1976, suom. Brita Polttila). Runo on ilmestynyt suomeksi teoksessa Maailman pysyvyys (1994).
*Tekstissä lainattu runokatkelma on Ellen Niitin runosta Liikenteessä (Liikleja, 1976, suom. Brita Polttila). Runo on ilmestynyt suomeksi teoksessa Maailman pysyvyys (1994).
Kommentit
Lähetä kommentti